SS3000Baltic

Amerikkalaisella IBA-emoyhdistyksellä on joitakin paikkoihin sidottuja ajosuorituksia, joista tunnetuin lienee "rannikolta rannikolle viidessäkymmenessä tunnissa". Vuonna 2001 matkatessani Via Balticaa etelään tuli mieleeni, että Tallinna – Helsinki maata pitkin Tanskan siltojen kautta voisi olla vastaavanlainen mielenkiintoinen ajolenkki. Kun kartasta asiaa tutkin, niin nopeasti paljastui, että matka on yllättävän pitkä ja jää vain hieman alle kolmen tuhannen mailin. IBA:lla on olemassa ajo nimeltä SS3000, eli kolme tuhannen mailin päivää peräkkäin. Nämä kaksi asiaa yhteen liittäen päätettiin sitten keväällä 2002 IBA Finlandin hallituksen kokouksessa kokeilla ajoa nimeltä SS3000Baltic. Siinä siis kierretään Itämeren allas maata pitkin ( miinus Venäjä ) venyttäen matkaa hieman jossakin kohdassa, jotta saadaan kasaan kolme perättäistä tuhannen mailin päivää. Salosen Torstin aloitteesta sovittiin, että lähtö- ja maalipaikat voivat toki olla Helsinki ja Tallinna, mutta jos joku haluaa aloittaa ja lopettaa ajonsa jostakin muuta kohdasta, esim. vaikka Tampereelta, niin se aika, joka kuluu satamassa laivaa odottaessa, sekä laivamatka voidaan laskea pois kulutetusta kokonaisajasta. Tämä aika jolloin kello ei käy todistetaan Tallinnan satamassa olevan huoltoaseman kuitilla ja Helsingissä jonkin heti rannan tuntumassa olevan huoltoaseman kuitilla. Jos odotusaika on vaikka neljä tuntia, ja laivamatka ja laivan purkuaika toiset neljä tuntia, niin venyy tuo vuorokausi 32 tuntia pitkäksi, ja koko kierros vie silloin tosiasiassa 80 tuntia, kaksi normaalimittaista ja yksi 32 tuntia pitkä vuorokausi. Käytännössä ajat mitataan minuutin tarkkuudella.

Tätähän piti lähteä kokeilemaan, ja asiaa aikani pohdittuani päätin lähteä Lahdesta ja ajaa vastapäivään. Tällöin jo etukäteen pahimmalta vaikuttanut osuus, eli Puola – Baltia jäisi viimeiselle vuorokaudelle. Kaksi ensimmäistä päivää laskin juuri sopivan mittaisiksi ja etsin netistä ja varasin halvat hotellihuoneet pikaisia lepotaukoja varten. Viimeisen vuorokauden kohdalla, kun ei tarvinnut enää huomioida uniaikaa, en ollut niin tarkka matkan suhteen, mikä oli osoittautua kohtalokkaaksi..

Päivä 1

Liikkeellelähdön todisti Hollolan paloasemalla ruiskumestari Vilhunen, ja ensimmäisessä kuitissa on aika 4.6.02 kello 04.18. Aurinko paistoi kirkkaasti ja Suomen suvi oli kauneimmillaan, kun tyhjää tietä pitkin lähdin kohti pohjoista. Jos ajaa SS1000:sen Suomessa, niin vauhdilla ei ole suurta merkitystä, kun koko vuorokausi on käytettävissä. SS2000:ssakin voi vuorokausien väliin jättää muutaman taukotunnin ja aloittaa toisen vuorokauden hieman "myöhässä". Nyt minä halusin varmistaa, että pääsen aloittamaan kolmannen vuorokauden ajoissa ja levänneenä. Halusin saada molemmilla tauoilla todellista nukkumisaikaa 5 – 6 tuntia ja siksi piti kiirettä alusta lähtien. Suuret ylinopeudet on useasti todettu huonoksi keinoksi nostaa keskituntinopeutta. Tehokkaampaa on pitää tauot lyhyinä ja nopeus tasaisena. Ensimmäisenä päivänä tämä toteutui aika hyvin ja pysähdyin vain tankkausten vuoksi 4 kertaa. Valtaosan matkasta ensin Tornioon ja sitten alas Ruotsin rannikkoa Uppsalaan oli liikenne hyvin harvaa ja matkanteko oli tylsää mutta turvallista. Ainoastaan ruotsalaisten uudet vaijerikaiteet keskellä teitä hätkäyttivät aina vallankin silloin, kun niitä oli molemmilla puolilla kaistaa. Uppsalassa löysin hotellini kaupungin laidalta helposti, mutta uni ei meinannut tulla silmään, ja nukkumisaika jäi alle viiden tunnin.

Päivä 2

Aamu alkoi huonosti, herääminen oli hidasta ja vasta kolmannella yrityksellä sain huoltoasemalta kuitin ja niinpä pääsin liikkeelle kolme varttia myöhässä. Vanhoista huonoista kokemuksista viisastuneena otin onneksi vain muutaman litran polttoaine-eriä, sillä tarkoitus oli joka tapauksessa pysähtyä tankkaamaan heti Tukholman kohdalla. Suorin reitti ei nimittäin kulje Tukholman kautta ja jos haluaa, että matka lasketaan sitä kautta niin todistusmateriaali pitää löytyä. Sama koskee jyrkkää mutkaa Helsingborgin kohdalla josta käännytään kohti etelää ja Tanskan siltoja. Siinä piti hakea kuitti risteyksen takaa Helsingborgin suunnasta, kun en huomannut pysähtyä viimeisellä asemalla ennen risteystä. Tukholman kautta ajaminen piti olla näin varhain aamulla selvästi nopein reitti, mutta olivatpa sopivasti keksineet sinne tietöitä ja mutkikkaan, katuja pitkin kiertelevän kiertotien. Muutoin oli moottoritie etelään yhtä tylsää kuin aina ennenkin. Nopeahan se on , mutta jotenkin tulee aina ikävä niitä idyllisiä kirkonkyliä, pikku kauppoja ja huoltamoita jotka tulivat niin tutuiksi jo 70- ja 80-luvulla tätä väliä edes takaisin ajellessa. Tanskalaisten uudet sillat sen sijaan ovat hyvä keksintö, kun ei enää tarvitse jonottaa lauttarannassa.

Tämä toinen päivä oli lähes kokonaan pelkkää moottoritietä ja ajattelin, että voisin samalla testata miten onnistuisin pitämään BB1500Goldiin vaadittavaa nopeutta, eli siis keskinopeus on pysyttävä yli sadan. Nippa nappa onnistuin siinä, sillä päivälle tuli pituutta jokseenkin tasan 16 tuntia. Tanskassa ja varsinkin Saksassa tuli välillä ajettua kuitenkin varsin lujaa. Minne se aika katosi? Vastaus on yksinkertainen: ylimääräiset pysähdykset, jotka johtuivat hellesäästä ja väsymyksestä. Kunnolla en syönyt ennen kuin illalla hotellissa, mutta juoda piti usein ja vaihdella vaatteita ja reitin mutkien vuoksi tankkauksiakin tuli "ylimääräisiä". Varttitunnin ylimääräistä taukoa saa ajaa "kiinni" tukka putkella, ja edes Saksassa ei voi luottaa siihen, että nopeus pysyy moottoritiellä korkeana. Nytkin oli melkoista ruuhkaa ja vaihtelevia nopeuksia alkaen jo Hampurin pohjoispuolelta, missä myös hillitön sivutuuli heilutti pyörää ja repi kypärää, ja jatkuen ohi Bremenin ja Osnabrükin. Käännekohdassa kohti itää ja Hannoveria piti taas ajaa ohi risteyksestä seuraavalle moottoritien varressa olevalle huoltamolle, sieltä kuitti ja edelleen eteenpäin seuraavaan liittymään, jossa pääsi pyörähtämään ympäri. Sitten vain ripeästi vielä pari sataa kilometriä yöpymispaikkaan Braunschweigin kohdalla, jonka olin etukäteen katsonut sopivaksi lähinnä siksi, että se oli vain noin kilometrin päässä moottoritien liittymästä. Aivan oikein olin uskonut huoltoasemankin löytyvän läheltä. Sain tämän hotellin henkilökunnan, samoin kuin edellisenä iltana Uppsalassakin, todistamaan ajon lopetus- ja alkamislomakkeet. Sinänsä majoitus toimi hyvin, mutta jälkiviisaasti voi sanoa, että sen olisi pitänyt olla ainakin sata kilometriä idempänä. Kolmannelle päivälle tuli lopulta mittaa Tallinnaan asti yli 1700 km ja siihen vielä päälle sata kilometriä Helsingistä Lahteen. Eli siis aivan ylimääräistä matkaa pari sataa kilometriä! Ja tässä vaiheessa vielä kuvittelin, ettei sinne Tallinnaan mikään kiire tule. Tämä oli koko ajon pahin taktinen kömmähdys.

Päivä 3.

Kolmas päivä alkoi toisella pahalla virheellä. Verkkaisten aamutointen takia aloitustankkaus tapahtui vasta n. kello 4 paikallista aikaa. Olin siis heti hukannut taas sen kolme varttia. Matka Braunschweigista Puolan rajalle oli sitten Iron Butt-ajoa parhaasta päästä. Kolmeen sataan kilometriin kului kaksi tuntia, siitä puolet pimeässä, puolet kohden aamunkoittoa ajaen. Tie oli leveää ja hyvää ja muut tiellä olijat lähinnä rekkoja. Paikoittain kykenin pitämään nopeusmittarin kahdessa sadassa ja annoin Hondan oikoa jalkojaan oikein kunnolla. Upeaa, mutta tähän se nopea ajo sitten loppuikin.

Raja-asemalla ei ollut mitään ruuhkaa, vain muutama auto ennen minua, mutta silti siihen kului aikaa 45 minuuttia. Ja sitten päästiin Puolaan.

Varsin pian totesin, ettei käsitteet Iron Butt –ajo ja Puola sovi puhuttaviksi samana päivänä. Itse asiassa päätin ehdottaa, että se henkilö joka oli keksinyt näin liripäisen ajatuksen pitää erottaa yhdistyksestä yleiselle turvallisuudelle vaarallisena. Päätie kohti Varsovaa vaihteli laadultaan lyhyistä moottoritien pätkistä kapeisiin ja mutkaisiin kyläteihin, joilla oli syvät urat kuin Päijänne-ajon erikoiskokeilla. Raskasta liikennettä oli paljon ja jokaisen puolalaisen kunnia-asia on päästä Saksasta käytettyinä "hankituilla" autoillaan ohi kuorma-autoista välittömästi piittaamatta muusta liikenteestä. Jokaista savua tupruttavaa rekkaa oli ohittamassa kolme hullua yhtä aikaa ja samanlaisia tuli tien täydeltä vastaan. Tilanne ei olisi ollut niin paha, jos tätä sekamelskaa olisi voinut tarkkailla vaikka ilmastoidusta autosta rauhalliseen ajellen, mutta kun itsellekin valkeni, että tässähän tulee kiire. Oli siis pyrittävä eteenpäin varsin aggressiivisella otteella. Se ilo tästä hulvattomasta liikennekulttuurista oli, että jokaisesta poliisista varoitettiin runsaalla valojen vilkuttelulla. Poznan oli osoittautua kohtalokkaaksi. Puolassa kun ei ole kuultu ohikulkuteistä, ja minä jouduin ajamaan tämän varsin suuren kaupungin toivottoman ruuhkaliikenteen läpi. Se kesti tunnin, ja mahdollisuus tappion karvaasta kalkista maistui suussa ensi kertaa. Kadut oli pakattu niin täyteen, ettei kaistojen välissä tai penkalla mahtunut ajamaan. Jossakin vaiheessa yritin edetä liikennejakajia pitkin, muttei PanEuro ole enduro ja siellä sitä oli vaan seistävä auringon porottaessa ja hien valuessa Rukan "kelkkapuvun" selkämyksessä. Ennen Varsovaa käännyin kohti koillista. Liikenne harveni, mutta tiet kapenivat entisestään. Jossakin vaiheessa mentiin tietä, jossa oli keskellä asfaltoituna vain yhden auton levyinen kaista. Ohita siinä nyt sitten ketään. Puolan läpiajo vei kaikkiaan kymmenen ja puoli tuntia. Siihen vielä päälle raja-asemat yhteensä tunti ja vartti. Liettuan rajalla oli tyhjää, mutta pakollisen vakuutuksen tekeminen vei aikansa vaikkei vakuutus- kopilla ollut ketään muuta asiakasta.

Liettuassa on liikennesuunnittelussa jotakin outoa. Siellä on erinomaisen hyväkuntoiset, suorat ja sileät tiet, mutta erittäin alhaiset nopeusrajoitukset ja sadistisen tiukka valvonta. Tiesin tämän ennakolta ja ajelin hitaasti, vaikka kiire olisi ollut. Eräässä risteyksessä en laskevaa ilta-aurinkoa vasten huomannut risteysalueen seitsemänkympin rajoitusta enkä risteyksen takana seisovaa autoa. Ylinopeutta oli vain 23 km ja siitä sain maksaa 50 euroa käteisellä ilman kuittia. Ei se mitään, minulla oli rahat kourassa heti kun pääsin poliisiauton takapenkille, mutta ne onnettomat onnistuivat kuluttamaan siihen perintään 20 minuuttia. Onkohan siinäkin nyt järkeä, että Suomi on tukemassa tällaisen littanamaan pääsyä EU:hun. Ainakin ehdoksi pitäisi asettaa järkevämpien nopeusrajoitusten käyttöönotto. Vähän suuremmasta nopeudesta olisi varmaan ensin mennyt passi, sitten pyörä, sen jälkeen olisi saanut pamppua, viisi vuotta häkkiä ja lopuksi lähetetty vanhasta muistista vaihto-oppilaaksi Kolyman kultakaivoksille Siperian perukoille.

Kiitin siis onneani kun matka jatkui, mutta nyt alkoi olla jo tosissaan kiire. Liettuan puolella ei kaasua uskaltanut enää kääntää, mutta korvien välissä oleva aika/matka –laskuri alkoi vaatia yhä suuremmin punaisin kirjaimin kovempaa vauhtia. Yö alkoi laskeutua ja Latviassa ja Virossa oli keskinopeus saatava sadan tuntumaan. Kuoppaiset tiet, kylät, raja-asemat, yksi tankkaus, ym. kaikki söivät nopeutta. Kymmeniä kilometrejä kestäneet, välillä kynnöspelloilta tuntuneet tietyöt olivat kohta viisi tuhatta kilometriä ja kolme vuorokautta kestäneen rypistyksen loppuhuipentuma. Honda ryskytti ja heitelehti, mutta ryntäsi silti yössä eteenpäin kuin villihevonen. Onneksi olin ennen matkalle lähtöä kytkenyt kaikki mahdolliset ajovalot toimimaan yhtä aikaa jotta balttilaiseen pimeyteen saadaan vähän valoa. Kun matkaa oli jäljellä vain muutama kymmenen kilometriä heitti Via Baltica, kuin muistutukseksi arvaamattomuudestaan, eteen vielä yhden yllätyksen. Pimeydestä ajoi suoraan päin auto väärää kaistaa yhtään väistämättä. Refleksit toimivat yhä, ja sain pyörän virolaisen tien kapealle, merkkaamattomalle reunalle. Ajattelemaan ei ehtinyt, ei edes hämmästelemään, mutta viikatemiehen viitan hulmahduksen tunsi harvinaisen konkreettisesti. Nämä muutamat viimeiset sadat kilometrit eivät tainneet enää täyttää niitä turvallisen ajon kriteereitä, joita meidän yhdistyskin haluaa ylläpitää. Olin yksinkertaisesti puraissut liian suuren palan ja yritin väkisin niellä sen. Jos joku suunnittelee samanlaista reissua, niin en voi liikaa korostaa Puolan ja Baltia osuuden vaikeutta, silloin kun yritetään edetä ripeästi. Ennakkosuunnittelu ja maltti ovat valttia ja vievät onnistuneeseen lopputulokseen. Minäkin osaisin nyt suunnitella aikataulun ja reitin tehokkaammaksi ja turvallisemmaksi.

Tallinnan satamassa olin lopulta kello 02.53. Ajokello pysähtyi ja vuorokaudesta jäi vielä käytettäväksi tunti ja 25 minuuttia. Sitten vaan istuin aamuauringossa torkkuen ja katselin kuinka kolme reipasta saksalaismotoristia purki ja kasasi Afrika Twiniä aikansa kuluksi. Helsingin helteessä ajoin ensin kuittia hakemaan Kruunuhaan Shellille, joka on jakoavaimen heiton päässä satamalaiturista ja samalla vielä ydinkeskustaa. Siitä sitten kohti Lahtea ripeästi mutta nopeusrajoitusten mukaisesti, ettei nyt enää vaan tulisi ylimääräisiä pysäyksiä. Lopetusajasta kun laskee pois sen ajan mitä kello ei käynyt voidaan todeta, että 23 minuuttia jäi yli. Ei kuulosta paljolta, mutta olisin siis voinut ottaa Virossa hieman rauhallisemminkin. Ajon lopetuksen todisti taas sama ruiskumestari kuin lähtiessäkin. Kotiin saunaan ja nukkumaan.

Käyttämäni pyörä, Honda ST1100 PanEuropean on mitä mainioin laite tämän kaltaiseen pitkään ajoon. Olen jonkin verran vielä modifioinut sitä itselleni sopivammaksi lähinnä ajoasentoa ajatellen. Hyvin se toimikin, ei edes niska tullut kipeäksi. Silti väitän, että SS3000Baltic on ajettavissa hyvin monenlaisilla pyörillä. Tärkeintä on, että mopo pysyy kasassa huoltamatta tuon matkan ja että sen selässä on kohtuullisen mukava istua. Masokismin astetta lisäämällä voi tietysti tinkiä mukavuudesta. Tämä vinkki lähinnä nuoremmille miehille. Moottoritieosuuksilla olisi hyvä kyetä pitämään nopeutta tuollaiset 120 – 130 km/h.

Minä olin etukäteen varautunut siihen, että ruokailuun ei ole varaa tuhlata aikaa, ja siksi otin kotoa mukaan energiapitoista kuivamuonaa, juotavaa ja ravintoliuoksia. Tankkaus onnistuikin matkan varrella hyvin, pahoja väsymyskohtauksia ei ollut ja itse asiassa vireystila parani loppua kohden. Ainakin neljäs päivä olisi mennyt samoilla eväillä ihan hyvin. Jaksaahan ne amerikkalaisetkin 11 päivää putkeen!

Salosen Torsti oli yrittänyt tätä ajoa edellisellä viikolla ja hänen kokemuksistaan vedin pari tärkeää huomiota. Majoitukset kannattaa varata etukäteen ja myös varmistaa, että pääsee sisään silloin kun paikalle on tarkoitus saapua. Berliinin ohi pääsee parhaiten aamuyöstä. Niinpä aikaistin omaa lähtöäni parilla tunnilla ja sain ajaa niin kovaa kuin uskalsin samoissa paikoissa joissa Torsti pujotteli ruuhkan seassa.

Vaikka kyseessä on kolme perättäistä tuhannen mailin ajoa niin silti sitä pitää ajatella kokonaisuutena. Kaikki mitä teet ensimmäisenä päivänä vaikuttaa myöhempiin päiviin. Siksi ei löysäilyyn ole varaa, ei edes alussa. Toisin päin ajaminen saattaisi olla helpompaa, sillä silloin olisi vaikein osuus alussa ja loppu olisi pelkkää köröttelyä. Nukkumistauot pitäisi vaan jaksottaa hieman erilailla 2. ja 3. vuorokauden alkuihin.

Kierros tuli tehtyä. En katsellut nähtävyyksiä, en shoppaillut, en edes ottanut kuin pari valokuvaa. Mutta pääsinpähän ajamaan moottoripyörällä oikein kunnolla. Jos tuon matkan oikaisisi suoraksi olisi se alle 400 km lyhyempi kuin lyhin reitti Nordkappista Gibraltarille. Hmm…