Nordkapp-Gibraltar 72 - 2007
Tämä ajo läpi Euroopan pohjois-etelä suunnassa vaivasi minua vuosia. Sanotaan, että tekemättömät työt ahdistavat ihmistä. Toisaalta eihän terve mies nyt siis työtä kaipaa, mutta tekemättömät harrasteisiin liittyvät idioottimaisuudet saavat suun kuivamaan, katseen harhailemaan ja herättävät öisin. Olin sentään keksinyt koko tämän ajon idean (katso täältä löytyvän tarinan viimeinen rivi), esittänyt sen yhdistykselle ja ensimmäisenä yrittänyt ajaa sitä (löytyy täältä). Vuoden 2003 jälkeen jo lähes 10 kivikovaa ja kokenutta motoristia oli osoittanut, että Euroopan pohjoisimman ja (lähes) eteläisimmän paikan välisen etäisyyden voi ajaa moottoripyörällä alle kolmessa vuorokaudessa. Mutta minulta se vaan oli tekemättä. Kesällä 2007 palaset vihdoinkin loksahtivat kohdalleen. Omat ja vaimon lomat jättivät työ- ja muiden harrasteiden kiireiden väliin aikaa ja sopiva pyörä odotti valmiina pihalla.
Sopiva pyörä = Honda ST1100 Pan European muutamin mukavuutta parantavin lisävarustein. Mietin GPS-laitteen hankintaa, mutta päätin säästää ne rahat. Matka tulisi muutenkin kalliiksi ja karttojen kanssa on aina ennenkin pärjätty. Sitä paitsi osasin mielestäni reitin Nordkappista Gibraltarille jo valmiiksi aika hyvin, ja paluumatkalla ei olisi mikään kiire. Käytin Hondan normaalissa huollossa ja vaihdatin uudet renkaat alle. Tavaraa tuli mukaan melkoisesti sillä otin sivulaukkuihin vaimon ajovarusteet yhdessä tehtävää kotimatkaa varten. Ennakkoon pidin pahimpina ongelmina huonoja säitä, pahoja liikenneruuhkia ja unenpuutetta. Näistä tuli sitten toteutumaan lähinnä tuo unenpuute. Fyysisen kunnon arvelin ehkä hieman itsetietoisesti riittävän; olinhan sentään juuri edellisellä viikolla ollut mukana suunnistuksen veteraanisarjojen MM-kisoissa. Jos jaksaa juosta monena päivänä peräkkäin jaksaa kyllä istuakin. Olin tällä kertaa päättänyt yrittää "yhden varikkopysähdyksen taktiikalla", eli vain yhdellä nukkumatauolla suunnilleen puolivälissä matkaa. Vaihtoehtona tietysti on kaksi lyhyempää taukoa. Tosi rautaset kaverit ajaa kolme vuorokautta ilman yhtään taukoa mutta en kylläkään minä.
Pentti Jussila Rovaniemeltä oli aikeissa ajaa samaa ajoa ja olimme sopineet tapaavamme viimeistään Nordkappissa. Ajelin sinne rauhallisesti kahdessa päivässä ja nukuin vielä oikein pitkät unet Repvågissa hieman ennen Honnigsvågia. Hotelli oli laiturille vanhaan kalatehtaaseen tehty ja hintaa lukuun ottamatta varsin vaatimaton. Aamulla sitten varhain Nordkappiin. Siellä joutuu maksamaan useamman päivän voimassa olevan parkkimaksun, vaikka ei aikoisi olla perillä kuin puoli tuntia. Kun tulin sinne, oli koko niemi paksun sumun peittämä ja Jäämerta ei näkynyt. Sen sijaan sumun seasta näkyi suomalaisrekisterinen Gold Wing etupyörä valmiiksi kohti etelää käännettynä. Pyörän omistajakin löytyi ja istuimme hetkeksi kahvilaan täyttelemään papereita. Paikan henkilökunta toimi todistajina ja lähtökuittiin tuli ajaksi 9.52 20.7.2007. Kuten moni muukin on aiemmin todennut käy matkamuistomyymälän kello miten sattuu ja kahvilan kuitissa taas ei lue paikan nimeä. Molempi parempi.
Lähtöpaikka sumun hälvetessä
Kuten aina, kellon alkaessa käydä tuli heti hirveä kiire. Ensimmäisestä kilometristä alkaen pitää käydä taistelua. Tuntuu ehkä hätävarjelun liioittelulta lähteä viidentuhannenviidensadan kilometrin ajoon heti ripeällä otteella, mutta kyse on siitä kuinka paljon saa raivattua nukkuma-aikaa. Jokainen tuhlattu minuutti Ruotsissa on minuutti vähemmän nukkumista Saksassa. Kaikki asiaa kokeilleet tietävät kuitenkin, että kovan vauhdin ylläpitäminen ei ole pitkässä ajossa oikea strategia, vaan oikea stategia on kohtuullisen vauhdin pitäminen jatkuvasti. Ruotsi on todella pitkä maa. Väli Pajala – Tukholma - Malmö on lähes 1800 eli n. kolmasosa koko matkasta mutta toisaalta Ruotsi on oikein mukava maa ajaa Iron Butt-ajoja, kun tiet ovat hyviä ja liikennettä vähän.
Etenimme tasaisesti pysähdellen vain tankkaamaan Gold Wingin vaatimin tankkausvälein. Aamuyö Pohjanlahden länsirannalla oli yllättävän pimeä ja aivan erityisesti se oli yllättävän kylmä. Olin onnellinen Gerbingsin kamppeiden suomasta lämmöstä sekä siitä, että olin laittanut sähkölämmitteiset sukat ja niiden johdot valmiiksi jalkaan jo lähtiessä. Sähkötakki ja sormikkaat on nopea pukea, mutta sukkien vaihtaminen on työlästä. Ensimmäinen yö ei tuottanut mitään suuria vaikeuksia väsymisen suhteen, oltiin sentään vielä alkumatkassa. Tukholmaa lähestyttäessä oli takana 1700 kilometriä ja 18 tuntia. Ihan hyvä alku ja koko loppumatka tulisi olemaan moottoritietä. Ensimmäinen vuorokausi tuli täyteen lähellä Helsinborgia. Siltamaksu, ruuhkaliikenne, lautan odottaminen Rödbyssä, lauttamatka ja taas ruuhkaa hidastivat matkantekoa väkisin sen verran, että Sierksdorfissa, lähellä Lyypekkiä oltiin vasta reilut 29 tuntia lähdöstä. Matkaa takana n. 2600 km. Jussilan Pentin ajo pysähtyi tänne GW:n takarenkaan yllättävän nopean kulumisen vuoksi, mutta minulla oli vielä yli 300 km melko ruuhkaista moottoritietä ennakkoon varaamaani yöpymispaikkaan Göttingenissä. Ison huoltoaseman vieressä oleva hotelli oli siisti, pyörän sai talliin ja ruoka oli hyvää ja sen sai nopeasti seisovasta pöydästä. Ehkä vähän persoonatonta mutta tehokasta. Kaikkiaan olin paikoillaan 8½ tuntia joista nukuksissa 6 ja tästä eteenpäin piti ruveta laskemaan mielessään kohti nollaa jäljellä olevia kilometrejä (n. 2700) ja jäljellä olevaa aikaa (vajaa 31 h).
Läksin eteenpäin pilkkopimeään yöhön ja ankaraan sateeseen. Kasselin mäkiosuudella oli tien pinta uraista ja kuoppaista. En minä sitä kyllä nähnyt, mutta aina kun etupyörästä tuleva vesisuihku tiputti jalat tapeilta niin tiesi, että kuoppa oli vähän syvempi tai että olisi syytä kammeta urasta vähän keskemmälle tietä. Kielikin piti pitää keskellä suuta, ja ehkä oli hyvä, ettei sitä nähnyt paljonko vettä taivaalta oikein tuli. Tämä noin sadan kilometrin rankkasade oli vaarallisimman tuntuinen osuus koko ajosta. No sade siitä vähäni ajoittaiseksi tihutukseksi ja aamu alkoi valjeta Frankfurtin paikkeilla. Sunnuntai aamuyö on tästä lähin suosikki ajankohtani Saksassa ajamiseen. Muuta liikennettä oli hämmästyttävän vähän ja tiehän on Frankfurtista etelään kuin lentokenttää. Siskoni saksalainen aviomies on aikanaan asunut täällä Schwarzwaldin ja Reinin välillä. Hän on sen sukupolven miehiä, että on tehnyt yhden pitkän ulkomaan matkan moottoripyörällä – sivuvaunullisella BMW:llä Etelä-Venäjälle. Kotiinpäin tosin tultiin haavoittuneiden evakuointijunalla. Hänen kanssaan hyvin samanlaisista kokemuksista ja tosi extreme moottoripyöräilystä kertoo kirja nimeltä Heisse Motoren, kalte Fusse, kirjoittaja Helmut Günther. Julkaistu englanniksi nimellä Hot Motors, Cold Feet. Kovin moottoripyörätarina mitä olen ikinä lukenut. Kirja alkaa täältä missä nyt ajelin aamutuimaan ja päättyy kirjoittajan jalkojen paleltumiseen Moskovan porteilta vetäydyttäessä operaatio Barbarossan pysähdyttyä Venäjän talveen.
Pilvet jäivät Saksaan kun minä siirryin Elsassiin, tai oikeastaan se pitäisi nykyään kirjoittaa Alsace. Ettore Bugatti rakensi aikanaan legendaarisen kuuluisia autojaan täällä ja ennen ensimmäistä maailmansotaa ne oli kilpailuissa maalattu Saksan valkoisella kilpailuvärillä, mutta sen jälkeen Ranskan sinisellä. Ohitin vilauksessa Mulhousen. Joskus pitäisi taas olla aikaa sen verran, että kävisi katsomassa uudelleen Schlumpfien veljesten automuseon. Suomessa ei ole yhtään Bugattia, tässä museossa niitä on 144. Ajaminen sujui yllättävän helposti. Olin jopa tunnin verran edellä aikataulusta ja kilometrit soljuivat ohi vaivattomasti. Jossain vaiheessa Nimesin ja Perpignanin välissä sain päähäni pistäytyä Välimeren rannalla ja ajoin jo liittymästä pois motarilta. Onneksi tajunta palasi siinä vaiheessa ja koukkasin äkkiä takaisin valtatielle. Nyt ei ole aikaa leikkiä turistia. Sitten vasta takaisinpäin tullessa.
Barcelonan jälkeen alkoi olo olla hieman jäykkää ja ajatus edessä olevasta yöstä tuntui jo etukäteen vaikealta. Pimeys laskeutui jossain Valencian paikkeilla. Ja kun ”etelässä” tulee pimeä, niin se todella on pimeää. Hondassa on kaksinkertaiset valot, mutta väsyneet silmät ja pää olisivat kaivanneet vielä vaikka jonkinlaisia lisävaloja. Ei ole ihme, että amerikkalaisilla näyttää olevan järjestään lisävaloviritelmiä pyörissään. Tässä vaiheessa olisi pitänyt pysähtyä johonkin paikkaan pienille torkuille jotta aamuyöstä olisi selvinnyt kunnialla. Minkäänlaisen torkkupaikan löytäminen vaan oli aika vaikeaa. Ensinnäkin mieli paloi koko ajan pysymään liikkeessä ja olemaan hukkaamatta aikaa. Ja toiseksikin kaikki huoltoasemien pihat ja parkkipaikat olivat täynnä kesälomillaan kotiin meneviä pohjois-afrikkalaisia. He olivat liikkeellä perhe- tai sukukunnittain täyteen lastatuilla autoillaan ja perustivat ”beduiinileirejä” yöksi parkkipaikoille. En tuntenut halua yrittää nukkua ”Iron Butt motellissa” näin vilkkailla paikoilla. Mutta kun väsytti, päätin käyttää kemiallista konstia ja otin kahvikupillista vastaavan kofeiinitabletin. Ja kun väsytti edelleen niin otin pari lisää. Sitten ei enää väsyttänyt kun maha kiersi häijysti ja koko kroppa tärisi. Aikaa paloi kun piti tutustua jokseenkin jokaisen auki olevan huoltsikan vessaan ja muutenkin pitää ylimääräisiä taukoja huonon olon vuoksi. Edellisestä kerrasta tällä samalla tiellä muistin kuinka karun kauniita ovat maisemat Andalusian ylängöillä. Nyt niitä vaan ei pilkkopimeässä nähnyt ja muutenkin tuntuivat kilometrit Alicanten ja Granadan välillä loppumattoman pitkiltä. Silmät pysyivät loistavasti auki mutta huomasin hokevani ääneen itselleni ajo-ohjeita tyyliin ” mutka – kaarra!”. Odotin helpottavaa aamunsarastusta mutta pimeys vaan jatkui. Granadan paikkeilla olin sellaiseen aikaan, että rekat saivat lähteä maanantaiaamuna liikenteeseen. Tie oli ykskaks niitä täynnä ja varsinkin pitkissä mutkikkaissa mäissä laskeuduttaessa kohti Malagaa oli nuutuneen motoristin olo jotenkin pieni huimaa vauhtia kiitävien rekkojen välissä kun vielä niiden painejarrujen pauke kimpoili vuorenrinteistä.
Malagan aamuruuhkassa päivä viimein vaaleni. Jäljellä ei ollut enää kuin loppusuora Costa del Solia pitkin. Moottoritie on komea ja nopea, mutta tulliportteja on joka kaupungin kohdalla. Nämä seudut ovat tuttuja jokseenkin joka suomalaiselle – Torremolinos, Fuengirola, Marbella, Estepona ym. rantakohteet. Rakentamisbuumi näyttää vaan jatkuvan. Kun ranta tulee täyteen, rakennetaan jokaiselle vuorenrinteille josta vaan vähän meri pilkottaa. Miljoonat ja miljoonat turistit tulevat tänne makaamaan vierekkäin rannalla ja ryyppäämään. Kai se on hauskaa vaikka en sitä oikein ymmärräkään. Nahka palaa, syöpäsolut kukkii ja laiffi on ihmisen parasta aikaa. ”Nää on suuret suomalaiset seiväsmatkat” lauloi Juha Watt Vainio aikoinaan. ”Härmän jätkät saapuu tänne maasta mämmin, ruoka outoa on muusi liian lämmin”. Juu, ja varmaankin löytyy jotain samantyylistä ruotsiksi, saksaksi ja varsinkin englanniksi. Samanaikaisesti lähellä on esim. hienoja moottoripyöräteitä tai vaikka myöhäiskeskiaikaisen muhamettilaisen Andalusian upeimpia helmiä, Cordoban suuri moskeija ja Alhambran palatsi Granadassa.
Kun Gibraltarin kallio, The Rock”, tuli ensimmäisen kerran näkyviin hihkaisin hieman, brittiläisen hillityn tyylikkäästi tietenkin, kypäräni sisällä. Hieman pidemmällä aikavälillä ajatellen britit ovat tietysti varsin tuoreita isäntiä tällä kalliolla. Se on kuulunut Britannian, nyt jo varsin kulahtaneeseen imperiumiin vasta n. 300 vuotta. Kreikkalaiset kutsuivat sitä ja vastapäätä Afrikan puolella olevaa Jebel Musan vuorta yhteisnimellä Herakleen pylväät. Roomalaiset hallitsivat täällä n. 600 vuotta ja muhamettilaiset ”maurit” lähes 800.
Mikko Ahonen ajoi tämän saman ajon kesäkuussa H-D:llä ja antoi sitten minulle vinkin olla menemättä suoraan La Linean kautta. Parempi viitoitus löytyy muutama kilometri myöhemmin La Rochasta ja johtaa suoraan raja-asemalle. Siinä oli aikamoinen jono, mutta kiireisenä motoristina oikaisin betoniporsaiden välistä ja ohitin kaikki autot kummemmin pysähtelemättä. Menin suoraan rajan ja lentokentän ylityksen jälkeisessä kadunkulmassa olevalle ensimmäiselle huoltoasemalle ja kuittiin tuli aika 8.44. Aikaa Nordkappista lähdöstä oli kulunut 70 tuntia ja 52 minuuttia ja sitä jäi siis yli tunti ja kahdeksan minuuttia. Väsytti ja kolotti vähän joka puolelta, mutta perillä oltiin. Hyiseltä Jäämereltä hehkuvan kuumalle Välimerelle ja näköetäisyydelle Afrikasta. Todellinen ajettu matka oli n 5600 km ja yhdistyksen sääntöjen mukaan mitattuna n 5500 km. Gibraltarilla on kovin ahdasta, ja siellä saa huonoa ruokaa. Niinpä en jäänyt pidemmäksi aikaa vaan lopetustodistuksen saamisen jälkeen pyöräytin takaisin Espanjaan ja ajelin hissukseen Esteponaan josta olin etukäteen varannut hotellihuoneen pariksi päiväksi palautumista varten.
Maali
Kotimatka sujui sitten jo paljon rauhallisemmissa merkeissä.
Välipäivän lepäilin
Sitten Madridin kautta pohjoiseen. Poikkesin Bassellan moottoripyörämuseossa Barcelonan ja Andorran välimaastossa. Näkemisen arvoinen paikka. Paljon etelä-eurooppalaista kalustoa ja erityisesti paljon BMW:n pyöriä kautta vuosien. Sitä paitsi lähistöltä löytyy upeita vuoristoteitä.
Oikeanpuolinen kuva on kuvasta museon seinällä. Sotabemaria hyppyytetään kolmen miehen kuormalla. Siinä on ollut melkoista stunt riding -henkeä. Miltähän se on tuntunut alas tullessaan.
Vaimo tuli mukaan Barcelonan kentältä.
Kotimatkalla nähtiin mielenkiintoisia paikkoja ja tapahtumia, festivaalit Avignonissa ja musiikkijuhlat Salzburgissa ym.
Carcassonne Välimeren rantaa Pont du Gard Col de la Bonette ( Euroopan korkein "solatie")
ylös Bormiosta Passo Stelvio Itävaltalaista barokkia
Kotiin tultiin itäkautta. Eipä ole puolalaisten liikennekulttuuri paljoa parantunut sitten viime näkemästä. Varsinkin etelä-Puolan tiet olivat paikoin aika kaameita, sikäläisillä moottoriteillä on vähän väliä pieniä liittymiä vasemmalle ja liikenteen henki on hyvin agressiivista ja piittaamatonta. Kaikkiaan tuli lomamatkalle pituutta lähemmäs 13000km. Honda ei tarvinnut matkassa mitään huoltoa, mutta takarengas kului kuopille. Ajona Nardkapp-Gibraltar on melko tiukka. Se on juuri sen verran pidempi kuin Baltic, että aika nukkumiselle jää niukaksi. Se taas johtaa siihen, että alusta saakka on yritettävä tosissaan ja aikaa ei saa tuhlata seisoskeluun. Tietysti, jos oltaisiin Amerikassa missä kaikki on aina vähän suurempaa kuin kukaan oikeastaan tarvii, niin seuraava taso olisi N-G-N 144. Tai vaikka N-G-Istanbul jossakin sopivassa ajassa.
Edellinen tarina - Previous story Seuraava tarina - Next story