Eriksonin teoria

      -Ihmisen psykoanalyyttiset vaiheet

 

 

  Erik H. Erikson oli psykologi, terapeutti ja taiteilija.  Eriksonin suurimpana elämäntyönä voidaan pitää hänen kehittämäänsä psykososiaalisten kriisien teoriaa.  Teoria kattaa ihmisen koko elämänkaaren jakaen sen kahdeksaan osaan.  Jokaisessa osassa ihminen kohtaa kriisin, jonka selvittäminen ja läpikäyminen on välttämätöntä psyykkisen kehityksen kannalta.  Kriisien selvittäminen niille otollisena aikana auttaa uusien elämänvaiheiden tuomien kriisien kohtaamisessa.

 

  1.  Perusluottamuksen ja epäluottamuksen kriisi

Ensimmäisen ikävuoden aikana syntyy perusluottamus eli perusturvallisuus.  Kun lapsi voi luottaa muihin, hän voi myös luottaa itseensä.  Näin ollen itseluottamus kehittyy jo varhaislapsuudessa.  Mikäli lapsen tarpeita ei tyydytetä ja hän joutuu kokemaan hyljeksintää ja turvattomuutta, lapsen perusluottamus järkkyy.

 

  2.  Itsenäisyyden, häpeän ja epäilyn kriisi

Tässä vaiheessa lapsi ottaa itsenäisyyden ensiaskeleet. Vanhemmat ovat avainasemassa lapsukaisen itsetunnon kehittymisessä.  Vanhempien epäluottamus lapseen saa aikaan riittämättömyyden tunteita.  Toisaalta välinpitämättömyys saa lapsen tuntemaan itsensä hylätyksi ja epäilemään omia kykyjään. 

 

  3.  Leikki-iän aloitteellisuus- ja syyllisyyskriisi

Moraalitaju alkaa kehittyä 3-5 ikävuoden välillä. Lapsi arvioi itseään hyvä – paha –ulottuvuudella. Kiellot ja rajoitukset tulevat keskeisiksi. Mielihalujen tyydyttämisen siirtäminen ja pettymysten sietokyky, itsehillintä, yliminän kehittymisen vaihe. Jos yliminä muodostuu kovin ankaraksi lapsesta tulee syyllisyydentuntoinen. Joustava yliminä turvaa lapsen aloitekykyä.

 

  4. Ahkeruuden ja alemmuuden kriisi

Kouluiässä (6-12v.) lapsi kysyy omaa arvoaan, jatkuvat epäonnistumiset lisäävät alemmuuden tunteita, onnistumisen kokemukset antavat motivaatiota ponnistella eteenpäin. Onnistuessaan lapsi alkaa luottaa omiin kykyihinsä. Lapsi alkaa myös itsenäistyä suhteessa vanhempiin, alkaa vähitellen tulla toimeen omillaan. Liika vaativuus voi johtaa suorituspaineisiin.

 

  5. Nuoruusiän kriisi: identiteetin saavuttaminen ja roolien hajaannus

Tässä summautuvat aikaisempien kriisien kokemukset ja luodaan aikuisuudelle pohjaa. ”Kuka minä olen?” Koulutus- ja ammattiuran valinta, ystäväpiirin vakiintuminen, kehonkuvan jäsentyminen ovat suotuisassa tapauksessa selkeitä, mutta roolien hajaannus uhkaa jos ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa. 

 

  6. Varhaisaikuisuudessa: läheisyys  - erillisyys kriisi

Luodaan perusta ihmissuhteille, tärkeitä ovat parisuhde ja läheiset ystävät. Kiintymyksen ja rakkauden tarpeet keskeisiä. Toisaalta itsenäisyys, toisaalta tarvitsevuus: halutaan olla itsenäisiä ja samaan aikaan halutaan turvaa, ollaan riippuvaisia toisesta ihmisestä.Tämä ristiriita on pystyttävä hoitamaan. Varhaisten kehitysvaiheiden kriisien ongelmat voivat heijastua tähän vaiheeseen.

 

  7. Aikuisikä: luomisen ja lamautumisen kriisi

Luominen voi tarkoittaa myös uuden sukupolven luomista tai tuotteliaisuutta jollakin muulla elämän alueella. Päämääränä on saada jotain pysyvää aikaan, yhteiskunnallisesti tai taiteellisesti merkittävää tms. Yhteiskunnasta voi syrjäytyä myös muusta kuin omasta syystä (mm. työttämyys).

 

  8. Vanhuus: eheys – epätoivo .kriisi

Arvioidaan elettyä elämää, oliko elämä onnistunut, voinko tyytyväisenä laskeutua lepoon? Epätoivo seuraa jos kokee tehneensä virheitä, joita ei ehdi korjata. Suurin haaste on sisäisen tyyneyden saavuttaminen.

 

Teorian arviointi:

 

-      Ihmisten elämänkaari ei noudata samaa kaavaa, selkeitä ikärajoja ei voi asettaa.

-      Haluavatko kaikki saadaa jotain aikaan? Voisiko vain olla onnellinen?

-      Vaikea tieteellisesti osoittaa oikeaksi tai vääräksi

-      Vaiheet ovat kyseenalaisia yleensä, yleensä kehitystä pitäisi kuvata esim. ihmisten erilaisten roolien kautta.