15. Matkapäivä, Poás, 22.2.

Tänä päivänä teimme reissun Costa Rican suosituimpaan kansallispuistoon eli tulivuori Poásille muutaman kymmennen kilometrin päähän pääkaupungista. Lähdimme aamulla hyvissä ajoin ennen kahdeksaa etsimään bussiasemaa, sillä kyyti tulivuorelle lähtee puoli yhdeksältä pääkaupungista. Pienten ongelmien jälkeen pääsimme oikealle bussiasemalle ja pian olimmekin matkalla ylös. Kyseessä oli varsinainen turistilinja, sillä käytännössä kaikki matkustajat olivat turisteja.

Bussi ajoi ensin Alajuelan pikkukaupunkiin, jossa kyytiin tuli lisää turisteja. Kaupungin jälkeen ohitimme kylän toisensa jälkeen nousten koko ajan ylöspäin. Pian laakson puolella avautui todella komeat näkymät pienen udun läpi alas laaksoon. Vuoren rinne tuntui olevan varsin hedelmällistä, sillä se oli varsin taajaan viljelty. Viljelykasvit tosin muuttuivat korkeuden mukana. Alimpana oli todella suuria kahviviljelmiä ja sitten valtavia alueita katettuna mustalla kankaalla. Emme saaneet selville, mitä kankaiden varjossa viljeltiin, mutta jännän vivahteen peitetyt pellot toivat maisemaan. Ylempänä näytti olevan hedelmätarhoja sekä karjankasvatusta ja aivan ylinnä mansikkapeltoja. Ylärinteillä oli mansikka-aika parhaimmillaan, sillä tien varressa olevissa kojuissa oli myytävänä tuoreita mansikoita. Vuoren huippu oli sitten metsän peitossa kansallispuiston rajalta eteenpäin.

Tulivuoren huippu oli aito esimerkki turistikansallispuistosta eli autolla pääsi lähes kraaterin viereen maksettuaan 6 US$:n pääsymaksun. Parkkipaikalta oli lyhyt matka opastuskeskukseen ja ravintolaan, josta sitten johti parin sadan metrin asfaltoitu tie tulivuorenkraaterin reunalle. Onneksi paikalla oli muutama sata metriä myös ihan oikeata polkua pöheikössä, jota myöden pääsi katsomaan veden täyttämää ja metsän ympäröimää vanhaa kraateria. Polku kulki "kääpiömetsässä", joka oli oikeastaan uskomattoman tiheätä pöheikköä, jossa kulkeminen olisi ollut ilman moottorisahaa täysin mahdotonta.

Tulivuoren pääkraateri oli näyttävä paikka. Kraaterin pohjalla oli turkoosin värinen happojärvi, josta nousi jatkuvasti höyryä. Kraaterin reunat olivat värjäytyneet monivärisiksi. Tunnelmaa täydensivät vielä pohjalla näkyvät höyryä työntävät fumarolit sekä välillä nenään löyhähtänyt lievä rikin tuoksu. Emme tosin nähneet aluksi koko kraateria sankan pilven takia, mutta ajoittain pilvet hälvenivät ja koko komeus näyttäytyi meille.

Paikalla oli varsin paljon turisteja, joista valtaosa tuntui olevan amerikkalaisia, mutta myös ranskaa ja saksaa kuuli puhuttavan. Törmäsimme vuorella myös ainoisiin suomalaisiin, joita Costa Ricassa näimme. Aluksi ihmettelimme kauempaa, että onpas tutun kuuloista puheensorinaa ja päästyämme lähemmäksi kuulimme selvää suomea. Costa Ricassa asuvalle pariskunnalle oli tullut Suomesta vieraita, joille he esittelivät paikallisia nähtävyyksiä. Pariskunta oli asunut Costa Ricassa jo lähemmäksi kymmennen vuotta ja kehuivat maata hienoksi ja rauhalliseksi paikaksi asua. Saimme heiltä kuulla mielenkiintoisia faktoja maasta sekä elämänmenosta Costa Ricassa.

Olimme ostaneet hieman evästä mukaan eli paahtoleipää ja marmeladia sekä hedelmiä ja mehua. Pidimme pientä piknikkiä kraaterin reunalla ja ihmettelimme näkymiä. Syötyämme lähdimme sitten takaisin opastuskeskukseen, jossa oli turistirihkamakauppa sekä ravintola ja näyttely. Näyttely käsitteli tulivuoria yleensä, mutta keskittyi luonnollisesti Poásin historiaan ja nykytilaan. Valitettavasti suuri osa teksteistä oli vain espanjaksi.

Bussi takaisin San Joseen lähti vasta puoli kolmelta, joten aikaa ihmettelyyn riitti. Vähempikin olisi riittänyt. Tosin pientä jännitystä paluumatkan odotteluun tuli hukattuamme bussilipun kraaterilla. Olimme jo valmistautuneet maksamaan paluumatkan uudestaan, mutta sattumoisin juuri bussimme kuski oli löytänyt lippumme ja lisäksi eräs kanssamatkustajamme selvitteli asiaa espanjaksi kuskin kanssa.

Illalla kävimme tekemässä loput tuliaisostokset eräästä keskustan sekatavarakaupasta. Kauppakassiin kertyi loppujen lopuksi paikallista rommia, kahvilikööriä, hedelmäviiniä sekä kahvia ja karkkia. Pari T-paitaakin tuli ostettua. T-paitojen ohella myös muu turistikrääsä oli kiitettävän hyvin hinnoiteltu, joten mitään tyhmää ei ostettu. Illalla kävimme syömässä El Mundossa todella ruokaisan pitsan.

Illalla selvisi myös meidän loman alkupäivinä jättämämme pyykkipussin kohtalo. Se ei ollut mennyt pyykkärille vaan heitetty huolettomasti roskien joukkoon. Saimme mukisematta hukatuista vaatekappaleista 20000 colonin korvauksen, jota tosin ei maksanutkaan hotelli, vaan mokan tehnyt vastaanotossa työskennellyt kaveri. Selvisipähän kadonneiden vaatteiden arvoitus.