12. Matkapäivä, 2. vaelluspäivä, Chirripón huiputus 19.2.

Nukuimme yöllä todella huonosti jos lainkaan, vaikka olimme todella väsyneitä. Syynä saattoi olla kipeät jalat, kylmyys, edellispäivän rasitus tai ohut ilma. Ainakin osasyynä lienee ollut viimeksi mainittu, sillä luimme jälkikäteen ohuen ilman aiheuttavan mm. unettomuutta. Unettomuuden ja satunnaisen pienen päänsäryn lisäksi meillä ei muita korkeanpaikan "oireita" ollut, jos helppoa hengästymistä ei lasketa mukaan. Annella tosin oli pieniä vatsavaivoja sekä ruokahaluttomuutta.

Nousimme ylös siis erittäin huonosti nukkuneena puoli neljän aikoihin, sillä tarkoituksenamme oli nähdä auringonnousu Chirripón huipulta. Matkaan lähdimme hiukan ennen neljää pilkkopimeässä taskulamppujen valossa. Sveitsinkaverilla ei näyttänyt olevan minkäänlaista taskulamppua, joten matkaa tehtiin Harrin 15-senttisen McLightin valossa.

Polkua oli kohtuullisen helppo seurata. Ainoat ongelmakohdat olivat pari polun risteystä, sillä opaskartta pääsi putoamaan ja hukkumaan aivan alkumatkasta. Tosin saimme sen takaisin myöhemmin huipulla perässämme nousseelta vaeltajalta, joka oli sen poiminut. Suunnistamista helpottivat edessä päin vilkkuneet taskulamppujen valot sekä etäinen sorina. Valokuvia ei sattuneesta syystä otettu huiputusreissulla kuin vasta nousevasta auringosta.

Taivas oli kirkas ja yllämme näkyi upea päiväntasaajan seudun tähtitaivas. Pohjoisella taivaalla näkyi tuttu Otava ja lähes taivaanrannassa tuikki Pohjantähti. Tunnelmaa täydensi paikoitellen jalkojen alla narskuva jäinen maa ja välähtipä taivaalla yksi tähdenlentokin.

Ennen El Valle de los Conejosia (kanien laakso) saimme kiinni mallorcalaisporukan, johon olimme tutustuneet edellisenä päivänä. Samoissa maisemissa huonekaverimme lähti omille teilleen. Mallorcalaisporukka oli hyvää matkaseuraa, sillä yksi osasi kohtuullisen hyvin englantia ja muutkin yrittivät parhaansa mukaan. Lisäksi eräälle heistä reitti oli tuttu patikoituaan seudulla aiemminkin.

Kanien laaksosta reitti jatkoi nousuaan ylös Cerro Piramiden ja Cerro Nuevon väliselle harjanteelle. Taivas alkoi vaalentua ja tähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen. Aloimme pelätä, ettemme ehtisi huipulle ennen auringon nousua. Chirripón huippu tuli myös näkyviin tässä vaiheessa, vaikka emme sitä heti tajunneet. Harri lähti nousemaan ylöspäin yksinään ja Annen tullessa hiukan hitaammin perässä. Matkanteko oli todella raskasta ja hidasta, sillä jalat olisivat jaksaneet ja aivot käskivät, mutta keuhkot eivät tuntuneet vetävän alkuunkaan riittävästi ilmaa.

Oli jo aivan valoisaa, kun Harri tuli viimeisen nousun alkupäähän. Polku oli laskeutunut jonkin verran edelliseltä harjanteelta alaspäin pitkin vasemmalle Lago San Juanille viettävää rinnettä. Seudun suurin järvi näkyi arviolta sata metriä alempana tummana. Ylhäällä vuorenhuipulla näkyi jo huippukyltti. Äkkiä luonnonrauhan rikkoi sveitsiläisen jodlausta muistuttava huuto ylhäältä. Kaveri oli päässyt ylös.

Nousu oli jyrkin koko matkalla, sillä muutamassa paikassa joutui turvautumaan nelivetoon. Pää kääntyi vähän väliä vääjäämättä itään tarkistamaan, joko aurinko oli noussut. Ei ollut! Huippu katosi aina välillä näkyvistä kivien ja kallion taakse, mutta yhtäkkiä se tuli Harrin silmien eteen ison kallionlohkareen takaa ollen alle 5 metrin päässä. Huipulla oltiin. Aurinkoakaan ei vielä näkynyt.

Anne ei ollut paljoakaan jäljessä, mutta pysähtyi odottamaan auringon nousua luullen olevansa aivan liian kaukana huipulta ehtiäkseen sinne. Viitisen minuuttia myöhemmin Anne tajusi olevansa jo käytännössä huipulla Harrin alkaessa huutelemaan häntä. Vain 5 metrin nousu ja olimme molemmat huipulla. Emme olleet kumpikaan aiemmin kiivenneet 3820 metrin korkeuteen. Auringonnousun näki sitten huipulta sinä aamuna vain pari muuta ihmistä, sillä Mallorcalaiset olivat jääneet reilusti jälkeen. Aurinko nousi tuttuun tapaansa n. 5.45.

Maisemat olivat komeat ja kamerat räpsähtelivät vähän väliä. Teräväkärkisiä huippuja tosin ei näkynyt vaan pinnanmuodot muistuttivat oikeastaan jollain tavalla Skandinavian tuntureita. Korkeudesta tosin kertoi monella suunnalla huomattavasti alempana näkyvät pilvet, joihin maa tuntui katoavan. Ainoastaan etelässä ja luoteessa näkyi korkeita vuoria horisonttiin asti. Chirripón huippu oli n. 100 neliömetrin tasanne, jonka yhdelle laidalle on kivikasan keskelle pystytetty vuoren strategiset mitat kertova kyltti sekä huiputusvihkon säilytyslaatikko. Suomalaisia nimiä emme vihkosta löytäneet.

Keittelimme huipulla kuumat mehut vuokraamallamme kaasupolttimella. Jälkikäteen lukiessamme kansallispuiston sääntöjä tajusimme rikkoneemme kieltoa keittämällä ruokaa maastossa. Seutu oli nimittäin todella tulipaloarkaa, josta edellisenä päivänä näkemämme rinteiden lukemattomat hiiltyneet puunrungot kertoivat karua kieltään.

Alaspäin lähdettiin joskus seitsemän kieppeillä. Emme vielä tienneet saammeko viettää toista yötä Base Crestonesissa, joten halusimme ajoissa olla tietoisia joudummeko lähtemään takaisin San Gerardoon jo samana päivänä. Matka alaspäin sujui uusia maisemia ihaillessa. Kasvillisuus seudulla oli pääasiassa matalia pensaita ja tiheitä heinätuppaita. Alue on pohjoisinta seutua, jolla vallitsee Andien ylätasangoille tyypillinen Paramo-kasvillisuusvyöhyke. Eläimiä emme juurikaan nähneet lukuunottamatta vaaksan mittaisia liskoja, joita maa tuntui vilisevän sekä kolibreja.

Aurinko nosti lämpötilan nopeasti jäätävistä lukemista shortsikeliksi, joten vaatteita vähennettiin tiheään tahtiin ja aurinkokerrointa lisättiin iholle. Ihmisiä emme nähneet kuin etäältä jonkun ryhmän Chirripón rinteen jälkeen. Olimme vuoristomajalla yhdeksän maissa.

Vuoristomajalla työskentelevältä "kesätyöntekijältä" kuulimme voivamme viettää toisenkin yön ylhäällä, joten loppupäivän nautimme vain auringosta ja raikkaasta vuoristoilmasta. Päivän kuluessa keittelimme ensin tutut minestronepussikeitot ja myöhemmin tonnikala-tomaatti-sieni-pastapadat.

Retkeilijät vuoristomajalla olivat varsin kansainvälistä, sillä siellä oli ainakin sveitsiläisiä, ranskalaisia, espanjalaisia, saksalaisia, USA:laisia meidän kahden suomalaisen lisäksi. Arviolta puolet yöpyjistä oli costaricalaisia. Majalla työskenteli 19-vuotias costaricalainen fysiikanopiskelija, joka oli sekä englannin- että saksankielentaitoinen. Kaverilta kuulimme mielenkiintoisia juttuja Costa Ricasta sekä costaricalaisista. Lisäksi hän oli kiertänyt puoli Eurooppa ja ollut mm. Tromssassa keskellä talvea. Euroopan kiertueeseen oli kuulunut alunperin Suomikin, mutta ajan puutteen vuoksi se oli jäänyt väliin. Jutustelimme ainakin tunnin.

Seudulla olisi kohtuullisen pienellä vaivalla voinut nousta monelle yli 3700 metriä korkealle huipulle, mutta raskas edellispäivä oli vaatinut veronsa, joten tyydyimme katselemaan, kun ilta-aurinko kultasi vuoren huippuja. Nukkumaan menimme jäätävän raikkaan suihkun jälkeen ennen seitsemää. Uni tuli silmään tällä kertaa kuin nuijanukutuksella.