Etusivu > Mitä > Reissusivut >
Costa Rica 2002 > Matkakertomus > |10.päivä|11. Päivä|12.päivä|
Heräilimme aamulla ennen viittä ja peseydyttyämme pakkailimme loput tavarat rinkkaan ja reppuun (varusteluettelo). Omarin tarjoileman aamiaisen syötyämme lähdimme matkaan 5.50. Taivas oli kirkas ja aurinko oli nousemassa, mutta vuorten ympäröimässä laaksossa oli vielä hämärää. El Pelicano sijaitsi n. 1300 m:n korkeudessa merenpinnasta ja seuraava yöpymispaikka 3400 metrin korkeudessa, jolloin nousua oli odotettavissa runsaat 2 kilometriä ja matkaakin n. 16 km.
Tien varressa San Gerardo de Rivasin -kylässä oli monenlaista
kasvillisuutta.
San Gerardon de Rivasin kylä oli peltojen ja laidunmaiden pilkkoma talorykelmä, joka oli levittäytynyt pitkin Rio Chirripó del Pacifico -joen vartta. Tie seuraili jokea ja nousi paikoitellen jyrkästi ylöspäin. Matkan varrella oli useita majataloja sekä mainoksia vaellusvälineiden vuokrauksesta.
Laakson alarinteiden laidunmaita aamuauringon hämyssä
Tunnin patikoinnin jälkeen tulimme vihdoin polun alkupäähän eli paikkaan nimeltä Termometro (n. 1600 mpy.), josta polku mutkitteli varsin jyrkästi ylöspäin. Polun varrella oli aluksi kahviviljelmiä sekä hevoslaidunta sekä välistä pöheikköjä ja sademetsää. Metsässä ei maisemia juurikaan nähnyt, mutta tullessamme avoimen pellon viereen avautui upeat näkymät alas laaksoon.
Aluksi olimme suunnitelleet taivaltavamme 45 minuuttia kerrallaan ja pitävämme 15 minuutin tauon. Pian kuitenkin totesimme, että lyhyiden taukojen pitäminen tiuhempaan oli parempi taktiikka. Taukoja pidettiinkin, kun siltä tuntui. Takaraivossa oli kumminkin tieto pimeyden laskeutumisesta pian kuuden jälkeen, jolloin olisi viimeistään syytä olla ylhäällä.
Fila Cemeterio de la Máquina -niminen vuorenharjanne alkoi kuvan
keskelläolevasta metsästä. Laidunmaat jäivät näillä main taakse ja
siirryimme metsän siimekseen.
Seuraava karttaan ja myös reitille merkitty paikka oli Fila Cementerio de la Máquina (suomeksi Koneen hauta??), joka oli itseasiassa vuoren harjanne, jota polku seuraili aina kansallispuiston rajalle asti. Polku kulki tässä kohdin jyrkän ja avoimen laidunmaan yläpuolella isojen puiden varjossa tasaisella maalla eli nousua ei juurikaan ollut pariin sataan metrin. Pian nousu kuitenkin alkoi uudestaan ja hetken päästä oltiinkin sitten metsän keskellä. Laitumet loppuivat tähän.
Vuoristosademetsää
Näillä main näimme ensimmäisen kerran muita ihmisiä. Reilusti meitä alempaa kuului sveitsiläisen jodlauksen kaltaista ääntä. Myöhemmin selvisi, että matkalla oli 8 henkinen sveitsiläisporukka, joka sai meidät varsin pian kiinni.
Köynnös ison puun rungolla.
Sademetsä, jonka suurimmat puut olivat muuten tammia, oli jo tässä vaiheessa todella näyttävän näköistä, vaikka emme olleet vielä edes kansallispuistossa. Olimme vuoristosademetsässä, jossa puita peittivät mitä moninaisemman näköiset päällyskasvit: Ananaksen näköisiä kasveja oli oksanhangoissa, pitkät naavat roikkuivat oksilta alas puhumattakaan muista lukemattomista kasveista. Maasta kiemurteli erinäisiä köynnöskasveja ylös korkeuksiin. Näyttävimpiä olivat ehkä peikonlehdet, joiden lehdet olivat hyvän matkaa yli 10 metrin korkeudessa. Maasta työnsi ylös mm. bambuja ja useamman metrin korkuisia saniaisia sekä erilaisia pensaita. Kasvillisuus muodosti paikoitellen läpipääsemätöntä pöheikköä.. Sademetsän äänimaailmakin oli oma lukunsa. Parhaiten mieleemme taisi jäädä linnun äännähtely, jonka äänenkorkeus vaihteli täysin mielipuolisen tuntuisesti matalasta korkeaan. Lintulaji ristittiinkin näkemättä sitä riitasoinnuksi.
Polkua oli helppo seurata, sillä metsä oli kohtuullisen sankkaa molemmin
puolin.
Kansallispuiston portille tultiin pitkin harjannetta, joka laskeutui jyrkästi molemmille puolille. Olimme 2000 metrin korkeudessa. Olimme taivaltaneet matkasta noin kolmanneksen ja taival alkoi jo tuntua jaloissa. Matka jatkui edelleen varsin jyrkästi nousten ylös noin 400 metriä, kunnes tulimme huomattavasti tasaisemmalle osuudelle. Tätä harvinaista herkkua kesti arviolta toista kilometriä, ennen kuin tulimme Llano Bonitolle.
Apinan tumma hahmo puun lehvästössä keskellä kuvaa.
Ennen Llano Bonitoa kuulimme yhtäkkiä kovaa mekkalaa polun oikealta puolelta puiden latvuksista. Anne oli aiemmin päivällä kertonut toiveensa nähdä apinoita. Nyt näimme apinalauman mekkaloimassa puissa. Apinoita oli näkösällä alle 10. Eläimet kiipeilivät puissa ja pudottelivat päällyskasveja alas puista. Päättelimme niiden etsivän syötävää niistä tai jotain vastaavaa. Apinoilla oli valkoiset kasvot ja rinta, joten pystyimme tunnistamaan ne myöhemmin valkonaama capuccini apinoiksi (White-Faced Capuchin Monkey, Cebus capucinus).
Hetkeä myöhemmin näimme toisella puolella polkua erinäköisen apinan, jonka etupuoli oli harmaansävyinen ja jolla oli pitkä häntä ja raajat. Apina oli yksinään tai emme ainakaan nähneet muita. Tämäkin apina liikkui puissa todella taitavasti roikkumalla puissa välillä hännällään ja sitten taas käsillään tai jaloillaan. Kyseessä saattoi olla hämähäkkiapina (Central American Spider Monkey, Ateles geoffroyi).
Puoliväli eli Llano Boniton suoja, jossa pidimme taukoa lähes tunnin verran.
Kymmenen aikoihin saavuimme Llano Boniton majalle (2400 mpy.), joka on puolivälinkrouvi matkalla ylös. Majalla oli ryhmä espanjalaisia Mallorcalta sekä eräs yksinään liikkunut ranskalainen kaveri. Jonkin verran meidän jälkeen tuli sveitsiläisryhmä, joiden kanssa olimme kavunneet ylöspäin aika samaa vauhtia. Olimme ohitelleet toisiamme vuoronperään, joten olimme jo melkein tuttuja keskenämme. Ryhmään kuului 3 aikuista ja 5 lasta, joista nuorin oli ehkä 12 vuotias. Myöhemmin selvisi, että lomaa oli viettämässä sisarusparin lapset sekä toisen puoliso. Kaikki osasivat hyvin englantia, joten keskustelu oli helppoa.
Llano Bonito oli oikeastaan harvaseinäinen vaja, jonka ympäristö tuntui kuhisevan kaiken maailman ötökkää. Vajan takaseinällä oli vesihana sekä vesivessa (!), joka tosin oli tukossa. Kaikki paikallaolijat joivat hanan vettä sellaisenaan. Itse en luottanut veden juomakelpoisuuteen, koska vesi tuli mitä todennäköisemmin jostain purosta ja lisäksi vedessä oli jotain mustia hiutaleita. Kun vielä olin kantanut kotosuomesta asti mukanani vedensuodatusvälineistöä, suodattelin meille toisen 1,75 litran juomapullon vettä täyteen. Toinen mukanamme olleista vesipulloista oli vielä täynnä, joten juomavesi oli riittänyt hyvin.
Lähdimme eteenpäin tunnin tauon jälkeen syötyämme keksejä sekä turistuamme aika kauan sveitsiläisten kanssa. Sveitsiläiset olivat onnistuneet hankkimaan alueesta topografikartan, jossa tosin oli alueita, joista korkeuskäyrät puuttuivat ja tilalla luki vain "pilviä". Kaiken lisäksi polkua ei oltu merkitty karttaan. Meillä oli ainoastaan alhaalta ostamamme kansallispuiston retkeilykartta, jota hädin tuskin voi edes kartaksi sanoa. Polku oli niin selvä ja risteyksiä ei ollut, joten eksyminenkään ei ollut todennäköistä.
Cuesta del Aguan tiukkaa nousua.
Majalta polku alkoi nousta jälleen ylöspäin. Tulimme pian rinteeseen nimeltä Cuesta del Agua, joka on pitkä ja paikoitellen jyrkkä. Polku oli kaivettu monin paikoin rinteeseen ja joihinkin paikkoihin oli rakennettu puukaiteet jyrkänteen puolelle. Alapuolelta kuului veden kohinaa, mutta kasvillisuus peitti näköalat alaspäin. Nousu oli todella pitkä ja ryydyttävä. Rinteessä meitä tuli vastaan 4 muulia, joilla hoidettiin Base Crestones -vuoristomajan huoltoa. Muulit juoksivat alaspäin kovaa vauhtia ja perässä pyyhälsivät muulien ajajat.
Kukka, joita näimme paljon. Näimme kolibrien imevän useasti näistä mettä.
Sademetsän ilme alkoi muuttua. Metsä oli harvempaa ja myös kasvillisuuden puolesta erinäköistä. Siellä täällä kukki upeita kukkia, joita ei alempana ollut nähnyt. Ylhäällä vuorenrinteellä näkyi isoja paljaita puunrunkoja sojottamassa ylöspäin.
Metsää pilvien hämyssä Monte Sin Fen rintelteiltä yli 3000 metrin
korkeudesta.
Nousu loppui tullessamme Monte Sin Fe -vuorelle 3200 metrin korkeudelle. Polku ei kylläkään ylitänyt tässä kohtaa mitään vuorenhuippua, mutta jonkinlainen harjanteen kärki siinä ohitettiin ja ylitettiin. Olimme tässä vaiheessa jo aika väsyneitä. Keskipäivä oli jäänyt jo taakse ja aurinko porotti todella kuumasti, sillä puut eivät olleet enää suojaamassa. Koko aamupäivän olimme kulkeneet auringolta suojassa metsässä ja toisaalta aurinko oli paistanut vuoren toiselle puolelle, joten lämpötila oli pysynyt hyvinkin siedettävissä lukemissa. Emme olleet vielä kumminkaan ohittaneet puurajaa vaan olimma metsäpaloalueella, jossa suurimmat elävät "puut" olivat vain muutaman metrin korkuisia. Siellä täällä oli isoja mustuneita puunrunkoja pystyssä.
Palanutta metsää mustuneine puunrunkoineen.
Pidimme patukanmittaisen tauon ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa. Polku lähti laskeutumaan alaspäin varsin reilusti. Tulimme joskus kahden aikaan laakson pohjalle, jossa ylitimme pienen puron.
Kävellessämme olimme kiinnittäneet huomiota voimakkaasti suriseviin ötököihin, jotka lensivät kovaa vauhtia. Pian huomasimme ötököiden olevan kukasta kukkaan lentäviä kolibreja. Linnut olivat todella nopeita, mutta niiden pysähtyessä imemään mettä kukasta, saattoi nähdä millaisesta eläimestä oli kyse. Pienimmät näkemämme kolibrit olivat n. 7 cm pitkiä ja lintujen värit vaihtelivat hohtavan sinisistä ruskeisiin ja harmaisiin. Lintujen siipiä ei pystynyt näkemään, sillä ne voivat lyödä jopa 80 kertaa sekunnissa.
Polku ylhäällä 3400 m:n korkeudessa. Puut olivat kutistuneet varsin
mataliksi pensaiksi.
Ennen puroa kohtasimme ensimmäiset vastaantulevat retkeilijät. He kertoivat matkaa olevan enää tunnin verran, mutta viimeinen mäki olisi kuulemma raskas. Sitä se olikin. Olimme laskeutuneet arviolta 100 metriä, joten nousua oli vielä 300 m ja matkaa runsas kilometri. Nousu tuntui loputtomalta, sillä voimat alkoivat olla lopussa. Jalkoja kivisti ja aurinko paistoi täydellä terällä. Vuoristomaja tuli näkyviin samalla hetkellä kun tulimme 3400 metrin korkeudesta kertovan kyltin luo. Olimme tulleet perille. Kello oli 15.15.
Base Crestones eli vuoristomaja yöpymistä varten.
Ilmoittauduimme vastaanotossa ja meidät ohjattiin huoneeseen, jossa oli 2 kerrossänkyä. Levittelimme tavaroitamme ja aloimme miettiä ruuanlaittoa. Majalla oli iso ruokailutila, johon mahtui ruokaa tekemään iso joukko ja pöytätilaakin oli riittävästi. Majalta sai vuokrata kohtuuhintaan (1500 colonia eli 5 euroa) kaasukeittimen, jolla keitteli useammat ateria. Keittelimme aluksi minestrone-pussikeiton, joka on harvoin maistunut niin hyvältä. Paria tuntia myöhemmin kokkasimme tonnikala-tomaatti-sieni-pastapataa, joka oli niinikään erittäin herkullista.
Base crestones oli 60 henkeä majoittava vuoristomaja. Se sijaitsi rinteessä ja koostui kahdesta portaikolla yhdistettystä ylemmästä ja alemmasta talosta. Talossa oli ruokailutila, mikä oli ainoa paikka kansallispuistossa, missä sai tehdä tulen. Käytävillä oli vessat ja suihkut. Suihkun vesi oli jäätävää, mutta piristi mukavasti nousun rasituksesta kolottavia jalkoja. Huoneissa oli kaksi kerrossänkyä. Sängyt olivat varsin leveät ja patjatkin oli, mutta aika kovat sellaiset. Lattia oli kivestä ja katto oli aika ilmava; tähtitaivas paistoi tiilien lomasta. Olikin siten ymmärrettävää, että yöllä lämpötila laski samoihin lukemiin kuin ulkona. Majasta sai ostaa virvoitusjuomia n. 500 colonia/tölkki, t-paitoja ja retkikeittimeen kaasua.
Huoneemme Base Crestonesin vuoristomajalla.
Meidän lisäksi samaan huoneeseen tuli vähäpuheinen sveitsiläinen, joka tuntui olevan jonkinlainen omien polkujen kulkija. Illalla kumminkin sovimme lähtevämme aamulla yhtä matkaa nousemaan Chirripólle. Illalla menimme nukkumaan joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä.
Costa Rica 2002 > Matkakertomus > |10.päivä|11. Päivä|12.päivä|
Etusivu > Mitä > Reissusivut >
www.edu.lahti.fi/~hkallioi/vaellus/costarica2002/11_paiva.html