9. Matkapäivä, Biitsipäivä Dominicalissa, 16.2.

Aamulla ensimmäiseksi hotellilla hörpättiin kahvia ja maisteltiin banaanileipää. Hotellissa ei ollut aamiaistarjoilua, mutta ilmeisesti joskus tulevaisuudessa sitäkin olisi tarjolla rakennustöiden perusteella. Varsinaiselle aamiaiselle kävelimme toiselle hotellille, joka sijaitsi lähempänä biitsiä.

Aamiaisen jälkeen lähdimme biitsille. Aluksi suunnistimme rantaa pohjoiseen päin ja saavuimme Rio Baru -joen luokse. Hiekkaranta oli laskuveden siloittama ja vielä aamusta lähes koskematon. Eräs uima-asuinen pariskunta pyysi meitä ottamaan valokuvan itsestään. Ilmeni, että tämä jenkkipariskunta oli häämatkallaan. Kun kerroimme olevamme itse myös häämatkalla, he tarjoutuivat ottamaan meistä kuvan. Siloisen hiekkarannan innoittamana päätimme kirjoittaa hiekkaan Anne ja Harri häämatka 2002 -tekstin koristettuna jalkapohjien kuvilla. Pienen harjoittelun jälkeen tulos olikin varsin onnistunut.

Aurinko paahtoi kuumasti rannalla, mutta päätimme kuitenkin kävellä jonkin matkaa myös eteläänpäin rantaa. Siirryimme uimapukuvaatetukseen, kun ensin olimme vetäisseet paksun kerroksen aurinkorasvaa estämään pahimman palamisen. Päätimme kävellä jonkin matkan päässä oleville kallioille. Matka osoittautuikin aika pitkäksi, ja saimme kävellä lähes tunnin verran, ennen kuin olimme perillä. Laskuvesi oli jättänyt kallioiden lähettyville pieniä lätäköitä, missä vangeiksi jääneet kalat pulikoivat ja ällöttävän näköiset etanat löllöttelivät. Kallioiden pinnoilla oli lisäksi simpukoita ja siellä täällä juoksenteli rapuja. Aallokko vaikutti niin voimakkaalta ja rannan varoituskyltit vakuuttavilta, että uimaan ei menty, ennen kuin kivien lomasta löytyi suojaisa paikka. Sillä kävimme kastautumassa Tyynen valtameren vedessä. Ihailimme maisemia ja luontoa kallioiden luona jonkin aikaa.

Montaa ihmistä ei täällä syrjemmällä ollut. Näimme vain muutaman kalastajan, rantalammikoissa pulikoineen perheen sekä erään syrjäiseen paikkaan aurinkoa ottamaan tulleen naisihmisen. Itsensä kahvipavunväriseksi kärventäneen naisen kanssa juttelimme tovin, kunnes lähdimme kävelemään paahtavassa helteessä takaisin kylään. Dominicalin edustalla surffareita ja muita ihmisiä oli runsaammin.

Kun saimme tarpeeksemme auringosta, päätimme lähteä hotellille. Aamiaishotellilla oli kuitenkin matkan varrella paljon nähtävää: ara-papukaija ja pieni laiskiaisen poikanen. Laiskiaisen poikanen oli tippunut emon kyydistä, jolloin emo oli hylännyt sen. Poikanen oli sitten löydetty ja pelastettu joutumasta pedon kynsiin ja nyt sitä juotettiin tuttipullosta. Hetken ihailun jälkeen menimme syömään päivällistä paikalliseen sodaan. Palvelu ei ollut kovin hääviä eikä ruokakaan loisteliasta, mutta nälkä sentään lähti.

Syötyämme menimme hotellille varjoon lepäilemään. Joimme ananasmehua ja nautimme olostamme juuri mitään tekemättä. Kuumuus vei totisesti voimat. Ainoat tapahtumat oli siinä istuskellessa oikeastaan kulkukoirien yritykset liehitellä hotellin narttukoiraa sekä hotellinomistajan monipuolinen asiakkaiden viihdytys sekä altaalla että baaritiskillä. Periaatteena oli ilmeisesti, että mitä paremmin ihmiset viihtyvät baaritiskillä, sitä enemmän he ostavat juomia. Kun kuumin aika alkoi olla ohi, päätimme itsekin siirtyä varjosta uima-altaalle. Aurinkotuoleissa lojuminen hetkellisestikin osoittautui petolliseksi, sillä jonkin ajan päästä Annekin huomasi polttaneensa mahanahkansa. Harri oli hiukan kärähtänyt jo rannalla.

Iltapäivällä jutustelimme Rio Lindon omistajan Brianin kanssa. Brian oli arviolta 40 - 50 vuotias amerikkalainen, joka oli ostanut Rio Lindon vain puolta vuotta aiemmin. Kaveri oli puheista päätellen nähnyt jonkin verran maailmaa ja oli omien puheidensa mukaan löytänyt nyt sopivan paikan asettua kierreltyään muutaman vuoden Väli-Amerikkaa. Kotimaastaan lähdön syistä hän ei puhunut.

Brian, kavereille "Smokey", oli pistänyt hihat heilumaan, sillä hotellia laajennettiin jo. Tarkoitus oli, että seuraavalla turistikaudella hotellissa olisi pieni aamiaisravintola. Apureina Brianilla pyöri baarissa ja vastaanottoluukun takana kaksi paikallista parikymppistä englanninkielentaitoista tyttöä. Brian itse ei juurikaan puhunut espanjaa, mutta kylläkin ymmärsi sitä. Oli huvittavaa kuunnella sivusta, kun Brian keskusteli vain espanjaa osaavien rakennusmiesten kanssa. Kaveri tuntui nauttivan täysin siemauksin elämästään ja hotellin omistamisesta.

Auringonlaskun lähestyessä siirryimme rannalle sitä ihailemaan. Se oli yhtä ihana, jos ei vieläkin kauniimpi kuin edellisenä päivänä ja siksi katsomisen arvoinen. Monet surffasivat auringonlaskuun saakka ja muutenkin rannalle tuntui kerääntyvän paljon ihmisiä auringonlaskua seuraamaan. Pimeyden laskeuduttua menimme nettikahvilaan kirjoittamaan hiukan sähköpostia ja myöhemmin hotellille nukkumaan.