6. Matkapäivä, San Josesta Rivasiin, 13.2.

Seitsemältä kiirehdimme kaupungin toisella laidalla olevalle Musoc-bussiasemalle. Puoli kahdeksalta linja-auto suuntasi kohdi San Isidro del Generalia. Tällä kertaa allamme oli kaikki nykyajan mukavuudet omaava uutuuttaan kiiltävä bussi. Hinnaltaa matka oli todella halpa, vain 835 colonia hengeltä eli alle 3 euroa. Matkaa kertyi sentään lähemmäksi 140 km ja aikaakin kului kolmisen tuntia.

Kuva: Tie kiemusteli Coldillera De Talamancan harjanteilla, joten välillä avautui upeita näköaloja alempana oleviin laaksoihin.

Bussi aloitti pian pitkän nousunsa ylös Coldillera De Talamanca -vuoriston rinteitä. Parin tunnin ajon jälkeen olimme reilusti yli kolmessa kilometrissä. Bussin sisällä korkeutta ei huomannut juuri muusta kuin juomapulloon kertyneestä ylipaineesta. Ulkona kasvillisuus muuttui asteittain sademetsän rippeistä ylängön läpitunkemattomaksi muutaman metrin korkuiseksi pöheiköksi. Pilviä ei ollut juuri ollenkaan, joten aurinko pääsi porottamaan syvän siniseltä taivaalta täysillä ja maisemat olivat silmiähivelevät. Ylängöltä luulimme välillä näkevämme pilkahduksen 50 km päässä olevasta Tyynestä Valtamerestä, mikä saattoi olla harhaakin sillä ilmakehän utu hämärsi horisontin näkymättömiin.

Kuva: Lopulta nousimme reilusti pilvien yläpuolelle. Kuvassa keskuslaakson yllä oli sankka pilvipeite ja horisontissa näkyi Volcan Irazun ja Barvan huiput.

San Isidrossa oli todella kuuma. Bussiasemalla törmäsimme pariin kaveriin, jotka olivat juuri tulleet Chirripólta kolmen päivän vaellukselta. Heiltä saimme kuumia vihjeitä koskien nousua ylös. Toivotimme toisillemme hyvää matkanjatkoa ja siirryimme kaverusten suosittelemaan sodaan syömään, sillä aamiainen oli jäänyt syömättä aikaisen lähdön takia. Syötyämme menimme taksilla n. 10 kilometrin päähän lähelle Rivasin kylää Talarin Mountain Lodgelle.

Kuva: Talari Lodgen houkutteleva uima-allas ja taustalla pihaa, jolla laidunsi talon oma lehmä.

Talari Mountain Lodge oli viehättävä hollantilaisalkuperäisen Janin ja hänen vaimonsa Pilarin omistama paikka. Kolme kahden huoneen käsittävää mökkiä oli lähetysten heidän maatilallaan ja mm. appelsiineja, banaaneja ja ananaksia käsittävä hedelmätarha ympäröi taloja. Hedelmiä sai ottaa syömiseksi vapaasti ja mekin maistelimme muutamia appelsiineja, joista jotkut olivat todella väkeviä ja toiset taas taivaallisen makeita. Mahtoikohan osa olla sittenkin sitruunoita? Pihapiirissä oli oma uima-allas, jossa tietenkin kävimme pulikoimassa ja samalla pyyhkimässä matkapölyt pois. Lähellä virtasi Talari-niminen joki ja pihapiirissä laidunsi oma lehmä. Janilla ja Pilarilla oli myös monia muita eläimiä, joten Lodge oli varsin omavarainen monien elintarvikkeiden suhteen.

Kuva: Harvoja tunnistettavia Talari Lodgella kasvaneita hedelmiä olivat sitrukset, joistakaan ei kyllä aivan varmuudella voinut sanoa oliko kyseessä appelsiini, mandariini vai sitruuna tai jokin muu.

Jan oli todella avulias. Hän soitteli La Amistadin kansallispuiston toimistoon ja selvitteli voimmeko lähteä seuraavana aamuna kiipeämään. Valitettavasti emme saaneet lupaa, sillä vuorella järjestettiin juuri seuraavina päivinä juoksukilpailu ja puistoon ei päästettäisi ketään muita kuin kilpailijoita koko aikana. Jan suositteli, että tulisimme takaisin vuoren juurelle seuraavana sunnuntaina ja yrittäisimme saada silloin nousulupaa. Päätimmekin lähteä seuraavana päivänä Tyynenmeren rannikolle ja siirtää vaelluksen myöhemmäksi. Kaiken lisäksi Jan varasi meille vielä San Gerardo de Rivasin kylästä yöpymispaikan tuttavansa omistamasta majatalosta sunnuntai-illaksi. Uskomatonta kuinka avuliaita jotkut ovat turisteille. Talari Mountain Lodgea eli costaricalaisittain Talari Alberque de Montañaa voi kyllä suositella lämpimästi.

Kuva: Talari Lodge rajoittui vuoristosta virtaavaan jokeen.

Illansuussa päätimme lähteä kävellen käymään parin kilometrin päässä olevassa Rivasissa. Kun Janilta vielä varmistimme, että on aivan turvallista liikkua kävellen pimeällä, olimmekin jo matkalla. Ilta-aurinko lämmitti kuumasti, vihaiset koirat räksyttivät ja pöheiköistä kuului outojen eläinten outoja ääniä. Tien varressa oli taloja ja olipa yksi hautausmaakin. Jyrkän alamäen jälkeen ylitimme sillan ja olimme Rivasissa.

Kuva: Costaricalaiset hautausmaat olivat värikkäitä ja avoimia mutta usein myös hiukan hoitamattoman oloisia.

Syötyämme paikallisessa sodassa menimme kyläkauppaan, jonka omistaja osasi yllättäen englantia. Miehellä oli kuulemma kavereita ympäri maailmaa ja olipa hän asunut USA:ssakin toistakymmentä vuotta. Olimme kuulema hänen ensimmäiset suomalaiset "kaverinsa". Aikamme turistua lähdimme takaisin majapaikkaamme.

Oli jo pilkkosen pimeätä ja osalla matkasta ei ollut katuvaloja. Pimeällä osuudella tien molemmilla puolella loisti pieniä sinisiä valopisteitä, jotka olivat luultavimmin jotain kiiltomatoja. Emme lähteneet tutkimaan asiaa tarkemmin pöheikköön vaan suuntasimme suorinta tietä majapaikkaamme nukkumaan.