4. Matkapäivä, kävelyretki putoukselle, 11.2.

Aamu valkeni pilvisenä ja kosteana, sillä yöllä oli satanut. Aamiaisen jälkeen aloitimme patikoinnin vesiputoukselle. Reitti kulki aluksi San Ramoniin vievän tien piennarta pitikin. Oppaan virkaa reitillä hoitivat kyltit, joissa luki catarata, joka tarkoittaa isoa putousta espanjaksi. Tiellä ajoi kovaa ääntä pitäviä isoja kuorma-autoja. Autot eivät Suomessa olisi päässeet pakokaasumittauksista läpi, eikä niissä tainnut mitään äänenvaimentimiakaan olla.

Kilometrin tarpomisen jälkeen käännyimme pienemmälle tielle, jota pitkin matka jatkui n. 4 kilometriä, kunnes tulimme vesiputoukselle. Matkalla näimme maatiloja sekä laitumia, joilla isokorvaiset naudat märehtivät ja toinen toistaan surkeamman näköiset hevoset käyskentelivät. Lisäksi jokaisen talon pihalla tuntui olevan ärhäkkä rakkikoira, jota sai oikein todella pelätä. Häpeäksemme on pakko tunnustaa, että selvisimme niistä kivittämällä. Tien varret olivat ahkeraliisojen punaiseksi värjäämiä. Siellä täällä näkyi banaani"puita" ja törmäsimmepä juoruihinkin.

Tie nousi koko ajan vuoren rinnettä ylöspäin välillä loivemmin välillä jyrkemmin. Jyrkimmät mäet oli päällystetty betonilla eroosion estämiseksi mutta muuten tie oli muhkuraista soratietä. Ohitsemme huristeli autoja täynnä turisteja. Emme kuitenkaan olleet ainoita, jotka olivat valinneet hikisemmän vaihtoehdon, sillä kuljimme jonkin matkaa kahden kaveruksen seurassa, jotka saavuttivat meidät. Toinen heistä oli Uudesta-Seelannista ja toinen Saksasta. Matkaajat olivat useamman kuukauden reissulla Väli-Amerikassa, joten he kuuntelivat hieman säälien meidän vain parin viikon reissua Costa Ricaan. He kertoivat Costa Rican olevan turvallinen verrattuna muihin Väli-Amerikan maihin. Kaverukset olivat sen verran kovakuntoisia, että he jättivät meidät varsin pian talsimaan yksin hiekkaista tietä. Näimme heidän lisäkseen myös muita patikoijia ja jopa pari pyöräilijääkin.

Välillä ropsautti hieman vettä, mutta se ei tuntunut missään, sillä paidat olivat muutenkin märät hiestä. Ilma oli todella lämmin ja kosteus-% varmaan lähellä sataa. Pilvet roikkuivat niin alhaalla, että maisemia ei juurikaan näkynyt. Lopulta n. puolentoista tunnin talsimisen jälkeen pääsimme perille, jossa odotti lipunmyyntitiski. Lippu oli pakko ostaa, jos halusi nähdä putouksen, joka sijaitsi luonnonsuojelualueella. Pian portin jälkeen tulimme näköalatasanteelle kanjonin reunalle, jolta oli upeat näköalat putoukselle. Eväsbanaanit syötyämme lähdimme jatkamaan matkaa alaspäin.

Kanjonin rinteitä peitti todella tiheä viidakko. Polku tai oikeataan jonkinlainen portaikon ja polun risteytys kiemurteli jyrkällä rinteellä montakymmentä metriä alaspäin. Alhaalla odotti paratiisimainen näky viidakon ympäröimästä lammesta, johon ryöppysi korkeuksista valtava määrä vettä. Tunnelmaa lisäsivät rinteillä kasvillisuuden seassa roikkuvat pilven hattarat sekä viidakon äänet. Paikalla oli myös muita turisteja, mutta ei kuitenkaan onneksi vaivaksi asti. Vastaan tulleet jenkkituristit ihmettelivät, jenkkityyliinsä, kun olimme viitsineet kävellä koko matkan kylästä ylös asti. Taisivat sääliä meitä, kun sanoimme kävelevämme vielä takaisinkin.

Uimaan meno putouksen alle oli ehdottomasti kielletty, sillä vesi tuli sellaisella voimalla, että se olisi murskannut uhkarohkean uimarin vedenalaisiin kiviin. Alempana joen varressa oli hiekkapohjainen paikka, jossa jotkut kävivät uimassa. Meidän sinne tullessa taivaalta tuli kuitenkin vettä aivan riittävästi, joten emme kaivanneet enää uimista. Parikymmentä minuuttia paikkaa ihailtuamme lähdimme kapuamaan takaisin ylös.

Ylhäällä mutustelimme loput eväämme ja lähdimme takaisin La Fortunaan. Pääsymaksuna ollut 2000 colonia (3,30 euroa) ei jälkeenpäin tuntunut liioitellulta etenkin, kun paikka oli pidetty siistinä ja roskattomana.

Loppupäivä menikin kaiken maailman pikkuasioita tehdessä. Kun postikortit oli kirjoitettu, lähdimme etsimään postimerkkejä. Niitä ei sitten löytynyt koko kylästä, joten korttien lähettäminen hoidettiin seuraavana päivänä San Josesta. Harri soitti kylän bussiaseman yleisellä puhelimella Martin Airin toimistoon San Joseen ja onnistui varmistamaan paluulennot. Vaikeinta hommassa oli opetella käyttämään puhelinkorttia, joka ei perustunut magneettinauhaan vaan numerokoodiin joka piti näppäillä kolmessa eri osassa puhelimesta kuultujen espanjankielisten ohjeiden mukaan.