3. Matkapäivä, matka La Fortunaan ja retki tulivuorelle, 10.2.

Lähdimme heti aamutuimaan taksilla bussiasemalle, josta ostimme bussiliput La Fortunan kylään. Neljän ja puolen tunnin hiukan jopa epämukava bussimatka alkoi. Bussi oli paljon kokenut eli aika vanha ja hiukan rähjäinen. Ilmastointia ei ollut ellei sellaiseksi lasketa osittain avattavia sivuikkunoita. Harrin oli lisäksi hiukan hankala istua, sillä penkkien välien suunnittelussa oli käytetty mallina max. 1,70 m pitkää standardikääpiötä. Matkan edetessä Annenkin jalat alkoivat puutua. Kun bussi täyttyi jokaista penkkiä ja käytävää myöten, tunnelmaa kyllä riitti.

Olimme lähteneet kolmen päivän retkelle varsin kevyesti varustautuneena. Mukanamme olleet tavarat mahtuivat hyvin kahteen 25 l perusreppuun. Kaikki muu jätettiin San Joseen hotellin huomaan. Matkustaminen kevyesti oli todella onnistunut valinta, sillä tavaroiden vahtiminen ei vaatinut mitään erityistoimenpiteitä, kun kaikki kulki mukana.

Bussissa oli lisäksemme myös muita turisteja, mm. alkujaan hollantilainen pariskunta Uudesta-Seelannista. Kun olimme jättäneet kiireisen San Josen taaksemme, maisemat muuttuivat varsin taajaan asutuksi maaseuduksi. Maisemat tien varressa olivat upeat ja ne piristivät juomavesipullon ohella mieltä matkan aikana. Ylitettyämme Cordillera Central -vuorijonon bussi piti pienen tauon San Carlosissa, minkä jälkeen jatkoimme matkaa yhä heikompikuntoiseksi käyvällä tiellä. Tie La Fortunaan ei ollut päällystetty ja tiessä todella oli kuoppia! Lopulta La Fortunan vetonaula, lähes täydellisen keilamaisen muotoinen Volcan Arenal, tuli näkyviin ja pian olimmekin sitten jo itse kylässä.

La Fortunassa menimme ensimmäiseksi syömään lähinnä bussipysäkkiä olleeseen sodaan. Samalla tuli silmäiltyä Lonely Planetin oppaasta suosituksia yöpymisen suhteen. Syötyämme menimme läheiseen hotelliin nimeltä Los Colinas ja saimmekin sieltä kahdeksi yöksi huoneen parvekkeella ja tulivuorinäkymällä kahdeksi. Hinta oli 30 US$/yö.

Olimme jo etukäteen ajatelleet mennä jollekin järjestetylle retkelle ihailemaan tulivuorta laavavirtoineen. Hotelli oli yhteistyössä Eagle Tours -nimisen retkien järjestäjän kanssa. Listaa hetken aikaa tutkailtuamme päätimme osallistua 5 tunnin retkelle tulivuorelle. Reissu irtosi 25 US$:lla per osallistuja. Kolmelta saapui sitten pakettiauto Turismo-kyltein hotellin eteen ja otti meidät kyytiin. Toisen hotellin luota haettiin vielä kaksi muuta turistia kyytiin, ja suuntasimme muutaman kilometrin päähän tulivuorelle. Kuultuaan meidän olevan suomalaisia opas totesi, että hänellä on ollut asiakkaana ainoastaan kerran aiemmin suomalainen ja siitäkin oli aikaa 8 vuotta.

Oppaana meillä oli Cipriano-niminen 1/4-intiaani, joka puhui sujuvasti espanjan lisäksi englantia ja omien sanojensa mukaan jonkin verran saksaakin. Kaveri oli todellinen kansojen sulatusuuni, sillä intiaani-isoäidin lisäksi isovanhempien joukkoon kuului myös jamaikalainen musta, jolta oli peräisin kihara afrotukka, sekä vaalea eurooppalanen. Toinen turistipariskunta oli Espanjasta ja he eivät juurikaan osanneet englantia. Opastus tapahtui sitten kahdella kielellä. Espanjalaispariskunta, Alberto ja Mercedes, olivat kotoisin baskimaasta ja oikein mukavia ihmisiä. Yhteistä kieltä meillä ei ollut mutta ei se paljoakaan haitannut, sillä Cipriano tulkkasi tarpeen tullen.

Ajoimme aluksi ylös tulivuoren rinnettä näköalatasanteelle turva-alueen reunalle. Turva-alueelle ei saanut mennä, sillä tulivuori oli hyvin aktiivinen. 90-luvun lopulla muutama hullunrohkea turisti oppaineen oli menettänyt henkensä mm. hengitettyään myrkyllisiä kaasuja. Tulivuoren huippua peitti pilvimassa, mutta onnistuimme näkemään muutaman savuavan ja punaisena hehkuvan kiven vierivän alaspäin. Lohkareet olivat todella suuria, sillä olimme n. neljän kilometrin päässä niistä ja näimme ne silti selvästi. Arenal tulivuoren huipulta valuvat laavavirrat eivät ole varsinaisesti virtaavia, vaan tulivuoren laava muodostuu täällä hehkuvan kuumista kivenlohkareista, jotkavyöryvät alas. Opas käyttikin termiä "rolling lavaflow". Olimme kumminkin näkemästämme varsin vaikuttuneita, etenkin kun kuuntelimme tarinaa edessämme näkyvän 60 metrisen kivimassan allejääneestä kylästä. Ei tehnyt yhtään mieli tehdä tulivuoren kanssa lähempää tuttavuutta.

Aikamme katselimme vuorta ja odottelimme, josko pilvet väistyisivät enemmän. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan pikemminkin pilvimassa vain laskeutui alaspäin. Lähdimme pienelle viidakkoretkelle. Kuljimme turva-alueen reunaa ja Cipriano esitteli meille kaikenlaisia lääkekasveja mm. mahavaivoihin ja loisiin. Luonto tulivuoren rinteillä oli todella rehevää. Laidunmaat vuorottelivat viidakon kanssa ja komeita perhosia ja muita hyönteisiä lenteli ohitsemme. Läheisestä viidakosta kuului mitä eriskummallisempia ääniä. Olimme aivan myytyjä, sillä olihan tämä ensimmäinen oikea kohtaaminen villin luonnon kanssa Costa Ricassa.

Parempaa oli vielä tulossa! Yhtäkkiä huomasimme hieman etäämpänä liikettä ja Cipriano totesi, että siellä oli pekaari-sikoja. Lähdimme etenemään suuntaan, minne Cipriano arveli sikojen aikovan. Seurasimme pekaari-sikoja ainakin puolen tunnin ajan ja poikkesimme aika kauaksi suunnitellulta reitillä. Lopulta paljastui, että läheisissä pöheiköissä ja heinikoissa käyskenteli ainakin 25 yksilön lauma pekaareja. Oppaamme oli aivan innoissaan, paljon enemmän kuin me tajusimme olla baskipariskunnan kanssa, ja soitteli kännykällänsä kavereilleen. Valokuvasimme ja seurailimme sikoja n. puolen tunnin ajan. Suurimmat siat olivat pituudeltaan ehkä 70-80 cm ja korkeudeltaan puolimetrisiä. Pienimmät porsaat olivat 20 cm pituisia. Cipriano kertoi meidän olevan todella onnekkaita, sillä vain yksi miljoonasta turistista näkee pekaareja, koska ne ovat arkoja. Hän kertoi itse nähneensä viimeksi niitä seitsemän kuukautta aikaisemmin ja eikä ollut ikinä nähnyt näin isoa laumaa. Costa Ricassa käy joidenkin lähteiden mukaan 2 miljoonaa turistia vuodessa, joten taisimme käyttää kahden vuoden pekaari-kiintiön!

Pekkarijahdissa menikin sitten aika kauan ja meille tuli kiire jatkaa vielä viidakkokävelylle, mikä kuului retken hintaan. Viidakkoretki marssittiinkin pikavauhtia, koska pimeys oli tulossa pikapikaa. Pimenevä viidakko oli elämys sinänsä isoine puineen ja roikkuvine kasveineen, harmi vain että jouduimme tosiaankin kulkemaan sen läpi nopeasti. Tunnelmaa lisäsi vielä trooppinen iltasadekuuro. Viidakon jälkeen menimme vielä tarkastamaan näköalapaikan pimeässä, josko pilvet olisivat väistyneet huipulta, mutta mitään ei näkynyt, vaan välillä kuului ainoastaan etäistä jyrinää. Paikalle oli kerääntynyt myös muita turistiryhmiä.

Retkeen kuului vielä virkistävä kylpy läheisillä kuumilla lähteillä eräässä kylpylässä. Kylpylässä oli eri lämpöistä vettä useassa eri altaassa. Raskaan päivän jälkeen lilluttelu kuumissa altaissa oli todella rentouttavaa. Kun baaritiskikin oli vielä altaan reunassa, niin mukavaa oli.

Pulikoituamme tarpeeksi palasimme La Fortunaan ja Cipriano ehdotti meille yhtä paikallisten suosimaa sodaa. Tilasimme sieltä ruokaa ja se kyllä maistuikin. Ciprianon avustuksella keskustelimme Alberton ja Mercedeksen kanssa usean tunnin ajan ja tunnelma oli oikein rattoisa. Alberto ja Mercedes kertoivat olleensa Uvitassa, jonne meilläkin oli tarkoitus vielä mennä. Cipriano oli myöskin mainio tyyppi. Hän kertoili omasta elämästään ja kokemuksistaan. Hän oli asunut ensimmäiset 30 vuotta viidakossa metsästellen ja maata viljellen ilman mitään mukavuuksia. Sitten hän oli todennut elämän olevan liian kovaa ja kouluttautunut turistioppaaksi. Cipriano itsekin oli matkustellut jonkin verran ja käynyt mm. Sveitsissä, jossa oli tutustunut mm. lumeen. Haaveena hänellä oli matkustaa joskus maihin, joilla oli pitkä historia, kuten Kiinaan tai Kreikkaan. Avioeronkin hän oli käynyt läpi ja valitteli, että oli mennyt aivan liian nuorena naimisiin.

Yöllä jätimme sitten toisillemme lämpimät hyvästelyt poskisuudelmien kera ja siirryimme hotellille nukkumaan. Päivä oli ollut todella antoisa. Voimme suositella lämpimin mielin Eagle Toursia ja etenkin Ciprianoa.